Kasvattivanhemmat yrittivät hankkia lääkärintodistuksen, että voisin vielä jäädä. He yrittivät vedota siihen, että en olisi ihan terve vielä, ja että mulle tekisi hyvää jäädä Tanskaan. Vanhempani kirjoittivat, että he haluaa meidät kotiin ja mitään ei ollut tehtävissä. Loppujen lopuksi äiti on aina äiti. Vaikka kasvattivanhemmat Tanskassa olivat hirveän hyviä, niin oli ihana ajatus nähdä äiti taas pitkästä aikaa.

Tultiin junalla Haaparannan kautta. Miinojen takia laivalla ei voinut matkustaa. Se oli hirveän pitkästyttävä matka vilkkaalle lapselle. Perheeni oli muuttanut Kuorevedelle, koska isä oli saanut kommennuksen lentokonetehtaalle. Juna tuli Jyväskylän kautta ja joka asemalla jäi lapsia pois. Isä ja äiti olivat tulleet Vilppulan asemalle aamulla viideltä. Toiset nukkuivat vielä, kun meidät nostettiin junasta. Siinä oli äiti. Minähän en osannut sanoa muuta kuin äiti, mutta se riitti. Se sisälsi kaiken.

Opin suomen kielen taas nopeasti, mutta veljeni kanssa puhuimme tanskaa aina. Kirjoitin Tanskaan kirjeitä, jotka äiti lähetti sodan jälkeen kaikki kerralla. Setä ja tätikin kirjoittivat ja pyysivät meitä velipojan kanssa seuraavana kesänä lomalle Tanskaan. Vanhempani suostuivat, mutta meille ei myönnetty passeja.

Setä ja täti päättivät, että jos he eivät saa meitä sinne niin he tulevat tänne. He kirjoittivat ja kysyivät, voiko meille tulla kylään kesällä. Kyllähän se varmaan mun äidille oli aikamoinen tilanne. Naisihminen kun ensimmäisenä miettii, että kun tulee tommosia vierasmaalaisia ihmisiä ja silloin heti sodan jälkeen kaikki oli hyvin ankeata. Äiti oli vaatimaton, köyhä työmiehen vaimo.

Kesällä 1947 he sitten tulivat Hankoon ja sieltä lähdettiin Kuorevedelle. Sellainen synkkä korpi oli tanskalaiselle nähtävyys. Minä toimin tulkkina. Setä ja isä puhuivat politiikkaa myöhäiseen yöhön. En asiaa varmaan ymmärtänyt, se vaan on jäänyt mieleen kuinka puhe kävi kuin koneen sisällä mun päässäni ja tuli toisella kielellä ulos. Täti kyseli äidiltä suomalaisista tavoista. Hyvin he tulivat toimeen.

Tanska on kuin toinen koti. Mulla on ollut rikas elämä. On ollut kahdet vanhemmat, kaksi äidinkieltä, kaksi kotimaata ja kummassakin maassa paljon ystäviä. Olen saanut kielitaitoa ja kokemuksia paljon enemmän kuin olisin vain Suomessa saanut. Tanskan kieltä olen päässyt käyttämään tulkkina mitä erilaisimmissa tilanteissa ja tilaisuuksissa häistä runonlausuntaan.

Kokemukseni sotalapsena Tanskassa oli positiivinen. Minusta on väärin syytellä näitä äitejä, jotka toimivat siinä tilanteessa. En osaa kuvitella mitä itse tekisin. On helppoa sanoa, ettei lähettäisi omia lapsiaan, mutta tilanne oli silloin erilainen. Mistä sitä tietää, olisinko elossa, jos ei olisi lähdetty. Olisinko minä selvinnyt, kun olin aliravittu ja heikko lapsi.

Myöhemmällä iällä tapasin myös muita sotalapsina Tanskassa olleita ja 1987 perustimme Suomi-Tanska yhdistyksen. Halusimme perustaa yhdistyksen edistämään ja kehittämään Suomen ja Tanskan suhteita. Perustamiskokouksessa päätimme, että yhdistyksestä tulee valtakunnallinen ystävyysyhdistys, johon ovat tervetulleita kaikki. Yhdistys on tuonut esiin tanskalaista kulttuuria mm. näyttelyillä sekä tehnyt useita matkoja Tanskaan.

Yhdistyksemme ehkä merkittävin työ oli koota entisten sotalasten kiitosadressi, joka sisälsi 461 omakätistä allekirjoitusta entisiltä sotalapsilta osoitettuna Tanskan kansalle. Adressi luovutettiin Tanskan Kuningatar Margarethe II:lle Amalienborgin linnassa 11. toukokuuta 1993. Luovutustilaisuudessa oli läsnä 5 yhdistyksemme hallituksen jäsentä.