Tampereen taidemuseo

 

 
Musti pitkällä tiellä

 
 

Sijaintisi: Musti > Musti pitkällä tiellä

Musti pitkällä tiellä

Musti pitkällä tiellä Tällä kertaa Tampereen taidemuseossa pohditaan vanhenemiseen ja vanhuuteen liittyviä kysymyksiä kotimaiseen taiteen avulla. Teokset ovat hyvin laajalta aikaväliltä, vanhin teos on 1600-luvulta, uusimmat aivan viime vuosina maalattuja. Museon jokaisessa kolmessa kerroksessa aihetta lähestytään eri näkökulmasta. Tassutellaan ensin Mustin mukana museon ylimpään kerrokseen.


Siloposket ja harmaahapset

Yläkertaan on aseteltu esille teoksia taiteilijoilta, joilla on merkittävä vanhuusiän tuotanto. Joukossa on taiteilijoita, jotka ovat alkaneet maalata vasta eläkkeelle jäätyään tai myöhemminkin, toisilla taiteellinen ura on alkanut jo nuorena ja jatkunut läpi vuosikymmenten viimeisiin elinvuosiin asti. Ida Somma, jonka värikkäitä teoksia on ylimmässä kerroksessa esillä, aloitti maalaamisen vasta 75-vuotiaana, saatuaan pojaltaan kuvanveistäjä Ossi Sommalta lahjaksi värit. Hän maalasi runsaan tuotannon, jossa muisteli nuoruuttaan ja elämänmenoa Nokialla. Nuorena se vitsa on väännettävä eikä vanha koira opi uusia temppuja. Ainakin nämä sanonnat joutavat romukoppaan Pitkältä tieltä -näyttelyssä.

Heti yläkertaan noustaessa vastaan tulee seinällinen omakuvia. Monet taiteilijat maalasivat jossain vaiheessa kuvia myös itsestään. Ehkä kaikkein tunnetuin suomalainen omakuvamaalari on Helene Schjerfbeck, jonka mittavaan tuotantoon kuului suuri joukko omakuvia pitkältä ajanjaksolta. Viimeisten vuosien hätkähdyttävät omakuvat löytyvät myös Pitkältä tieltä näyttelystä, niissä Schjerfbeck on kuvannut kasvonsa hyvin pelkistetysti, pää muistuttaa jopa paljasta pääkalloa tummine kuoppamaisine silmineen. Värit ovat tummia maan värejä.

Monissa omakuvissa vanhuuden merkit näkyvät selvästi esimerkiksi uurteina kasvoissa, pakenevana hiusrajana ja harmaina hapsina. Toiset ovat kuvanneet itsensä totuudenmukaisesti, toiset helläkätisesti, jotkut jopa rajusti. Ester Helenius maalasi omakuvansa yli 70-vuotiaana, mutta maalauksessa hän näyttää varsin siloiselta punaposkelta. Toisaalta Niilo Hyttisen omakuvassa Issias, taiteilija on vasta 47-vuotias vaikkakin hän näyttää selkäkipujensa piinaamana vuosikymmeniä vanhemmalta. Voisiko olla niin, että taiteilijat ilmaisivat omakuvillaan myös mielentilaansa? Ehkä Ester Helenius tunsi olevansa nuorempi kuin todellisuudessa olikaan, kenties kipujen rasittama Hyttinen taas tunsi itsensä vanhaksi väsyneeksi mieheksi.

Ester Helenius, Omakuva
Ester Helenius: Omakuva, 1946

Niilo Hyttinen: Issias
Niilo Hyttinen: Issias, 1987

Millaisen kuvan sinä maalaisit itsestäsi juuri nyt? Miten siinä näkyisi mielentilasi? Mitä keinoja käyttäisit mielentilasi esille tuomiseen?

Monet kokevat taiteen tekemisen, esimerkiksi maalaamisen, keinona syventyä pohtimaan mieltä vaivaavia asioita kuten surua, iloa, ahdistusta tai riemua. Vuonna 1919 syntynyt taiteilija Liisa Rautiainen on tehnyt suurikokoisia, dramaattisia maalauksia joita voisi jäädä tutkimaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Näyttelyssä olevat Liisa Rautiaisen teokset ovat 1990-luvulta, tuo vuosikymmen oli Rautiaiselle hyvin raskas, hän menetti useita hyviä ystäviään. Suuret kangaspinnat antoivat siveltimelle tilaa surra. Valtavan kokoisten teosten nimissäkin näkyy taiteilijan tunnetila.

Rafael Wardi on taiteilija, jonka teoksissa keltainen väri ja hehkuva valo ovat usein hallitsevia elementtejä. Näiden asioiden vuoksi hänen teoksiaan pidetään joskus liiankin yksipuolisesti elämän iloista puolta kuvaavina. Wardin teoksissa on toki paljon elämäiloa, mutta toisinaan niissä näkyy myös surullisempiakin vivahteita. Taiteilija on itse todennut voivansa käyttää mitä tahansa väriä kuvaamaan mitä tahansa kokemusta. Keltaisellakin on mahdollista kuvata esimerkiksi surua tai kaipausta eikä ainoastaan iloisia asioita.

Liisa Rautiainen: Tuskan kiilat
Liisa Rautiainen: Tuskan kiilat, 1992

Rafael Wardi: Lepäävä
Rafael Wardi: Lepäävä, 2004

Mitkä värit kuvaavat mielestäsi iloa? Entä mitkä surua? Kokeile maalata tai piirtää teos, jossa kuvaat iloista asiaa niillä väreillä, joita pidät surun väreinä. Kokeilun voi tehdä myös toisinpäin; maalamalla iloisilla väreillä surullinen kuva. Myös erilaisia muotoja ja maalaustekniikkaa voi käyttää apuna tunnetilan kuvaamisessa. Rajut ja nopeat siveltimenvedot jättävät teokseen aivan erilaisen tunnelman kuin hitaasti ja harkitusti maalatut muodot.


Vapaaherrat ja hakoukot

Museon keskimmäisessä kerroksessa näemme miten vanhuutta ja vanhenemista on kuvattu taiteessa eri aikoina. Teoksissa on kuvattu niin säätyläisiä kuin kansanvanhuksiakin. Muotokuva maalattiin usein korkeassa virassa olevasta henkilöstä siinä vaiheessa kun hän oli jättäytymässä pois työelämästä. Samaa perinnettä jatketaan paikoin edelleen. Muotokuvissa mallin persoonan lisäksi saatettiin korostaa hänen arvovaltaansa sisällyttämällä kuvaan kunniamerkkejä, univormu tai jokin muu hänen asemaansa liittyvä vallan merkki. Henkilön oppineisuutta voitiin korostaa esimerkiksi kirjoilla. Miljöömuotokuvissa näkyy muutakin kuin kuvattava henkilö, hänet on voitu kuvata esimerkiksi kotonaan tai työhuoneellaan. Monesti huone ja esineet henkilön ympärillä ovat vähintäänkin yhtä kiinnostavia kuin itse henkilö. Huoneen kalustuksesta ja muusta esineistöstä voi päätellä jotakin ajan elämäntyylistä ja siitä, mitä asioita tuohon aikaan pidettiin tärkeinä.

Kuva: Eero Järnefelt: Yliopiston varakanslerin, vapaaherra Johan Philip Palménin muotokuva, 1890
Kuva: Eero Järnefelt, Amalia Järnefeltin muotokuva, 1904

Onko sinun koulussasi esillä muotokuvia esimerkiksi koulun entisistä rehtoreista tai valokuvia menneitten vuosikymmenten presidenteistä? Valitse niistä muutama tarkemmin tutkittavaksi. Jos koulussasi, kotonasi tai vaikkapa mummolassa ei ole muotokuvia, voit etsiä niitä kirjoista tai internetistä. Tarkastele valitsemiasi muotokuvia ja pohdi millä tavalla henkilöt on niissä kuvattu. Onko kuvassa esimerkiksi asennolla, ilmeellä tai esineillä viitattu henkilön luonteeseen, harrastuksiin tai muihin kiinnostuksen kohteisiin?

Oma lukunsa ovat kansankuvauksissa esiintyvät vanhukset. Kansankuvauksella tarkoitetaan esimerkiksi maalausta, jonka mallia ei esitetä tiettynä persoonana, niin kuin muotokuvissa. Hänet kuvataan yleisemmin, esimerkkinä oman aikansa, ammattinsa tai asemansa edustajasta. Saattoi olla niinkin, että malli puettiin taiteilijan valitsemaan asukokonaisuuteen ja sopiva ympäristö lavastettiin ateljeen nurkkaan. Kaikkia kansankuvauksia ei siis olekaan maalattu ympäristöissä, joita niissä kuvataan vaikka joskus taiteilijat matkustivat malliensa

Wilho Sjöström: Hakoukko
Wilho Sjöström, Hakoukko, 1901

Miltä näyttäisi tämän päivän kansankuvaus? Millainen henkilö siinä voisi olla? Mikä olisi hänen ammattinsa, miltä hän näyttäisi, millaiseen ympäristöön hänet voisi maalata tai piirtää?


Mummot ja vaarit

Näyttelyssä isovanhempien ja lastenlasten välinen suhde tulee esiin monellakin eri tavalla. Osa taiteilijoista on maalannut muotokuvan aikanaan omasta isovanhemmastaan, nykytaiteilijat ovat ikuistaneet isovanhempiaan myös kameran linssin läpi. Keskikerroksen maalauksissa kuvataan isovanhempien ja lasten yhteisiä hetkiä hyvin lämpimässä hengessä. Tällainen kuvaustapa yleistyi 1700 1800 -luvuilla tapahtuneen muutoksen myötä. Silloin perheen isän valta-asema murtui hiljalleen ja eri ikäisten perheenjäsenten välisiä suhteita alettiin kuvata lämpiminä kiintymyssuhteina.

Hugo Simberg: Vanhus ja lapsi
Hugo Simberg: Vanhus ja lapsi / Iltaa kohti, 1913

Museon alakerrassa vanhuus ja vanheneminen nähdään nykytaiteen esittämänä. Anna-Maija Aarras on valokuvannut äitiään erilaisissa asukokonaisuuksissa, kuvissa äiti on jo lähes 90-vuotias. Kaikki hienot asut, joita kuvien rouva ylpeänä esittelee, ovat hänen itsensä suunnittelemia ja ompelemia. Suurikokoiset kuvat, jotka esittelevät itsenäisen ja tyylistään varman naisen, ovat kiiltäväpintaisia kuin muotilehtien sivut.

Anna-Maija Aarras: Rouva Aarras
Anna-Maija Aarras: Rouva Aarras (osa sarjasta)

Nina Korhonen puolestaan on kuvannut Anna Amerikan mummu -sarjaan omaa isoäitiään, joka teki aikoinaan erittäin rohkean ratkaisun elämässään. Noin neljäkymmentävuotiaana, 1950-luvun lopulla, Anna muutti Suomesta Amerikkaan, se oli ollut hänen pitkäaikainen haaveensa. Anna mies ja aikuinen tytär jäivät Suomeen asumaan, mutta vierailivat usein Annan luona. Anna viihtyi erittäin hyvin New Yorkissa, jossa hän asui omassa asunnossaan ja työskenteli varakkaan perheen keittäjänä. Anna matkusti usein kesäksi Suomeen ja hankki vanhoilla päivillään toisen kodin Floridasta, jossa saattoi talvellakin nauttia auringosta. Annan tyttären tytär Nina Korhonen vieraili isoäitinsä luona muutaman viikon kerrallaan ja kuvasi kamerallaan Annan elämää. Kuvasarja kertoo hienon ja elämänmakuisen tarinan naisesta, joka teki aikanaan rohkean harppauksen kohti unelmaansa. Kuva: Nina Korhonen, Manhattan, Sarjasta Anna Amerikan mummu, 1993 Millaisena mummona tai vaarina sinä näet itsesi tulevaisuudessa? Mahdatko pitää samoista asioista kun tänä päivänä? Millaisessa ympäristössä haluaisit asua ja mitä tehdä? Haastattele mummoasi, vaariasi tai jotakin muuta perhepiiriisi kuuluvaa vanhempaa henkilöä ja kysy millainen hän oli sinun ikäisenäsi? Mitkä asiat ovat muuttuneet, mitkä säilyneet samana? Voit tehdä haastattelemastasi henkilöstä muotokuvan, jossa hän on itsesi ikäisenä. Sinun ei tarvitse tietää miltä hän oikeasti silloin näytti, käytä mielikuvitustasi ja hyödynnä hänen kuvausta itsestään. Pyri tuomaan esiin luonteenpiirteitä eri keinoin; ilmeillä, eleillä, väreillä, muodoilla…