Tampereen taidemuseo
|
Tampereen taidemuseo |
|
Mikä ihmeen Tingatinga? |
|||
|
Sijaintisi: Musti > Mikä ihmeen Tingatinga? Mikä ihmeen Tingatinga? Keskellä talven pimeintä aikaa Tampereen taidemuseon on valloittanut afrikkalainen nykytaide. Mukana on teoksia yli 35 taiteilijalta eri puolilta itäistä, läntistä ja eteläistä Afrikkaa. Afrikkalaista nykytaidetta voi katsella museon ylä- ja keskikerroksessa, pohjakerroksessa on esillä alankomaalaisen kulttuuriteoreetikon ja kokeellisen elokuvan tekijän Mieke Balin kaksiosainen näyttely Going the Distance – Muuttoliikkeen estetiikka. Tällä kertaa Musti on laatinut myös tehtävälomakkeen koululaisille museokäynnin tueksi. Opettaja voi tulostaa lomakkeita museokäynnillä täytettäviksi, erillisellä opelomakkeella on vinkkejä tehtävien läpikäymiseen. Tehtävälomake liittyy AFRICA/NOW -näyttelyyn, Opelomake (PDF) AFRICA/NOW – Nykytaidetta Afrikasta Ensimmäisenä Musti kiipeää museon ylimpään kerrokseen, jossa on esillä värikäs kokoelma maalauksia ja valokuvia afrikkalaisilta taiteilijoilta. Tingatinga on paitsi hauskalta kuulostava sana, niin myös maalaustaiteen tyylisuunta. Tingatinga tyyli syntyi kun tansanialainen Eduwardi Tingatinga huomasi 1960-luvun lopulla, että Tansaniassa vierailleet turistit ostivat matkamuistoiksi Mosambikissa tehtyjä maalauksia. He halusivat ostaa paikallista taidetta, mutta sitä ei ollut saatavilla. Niinpä taiteilija Tingatinga alkoi maalata itse värikkäitä eläinhahmoja levylle ja myydä niitä turisteille. Siitä sai alkunsa värikäs Tingatinga-tyyli, jota Eduwardi Tingatingan kuoltua jatkoivat hänen oppilaansa. Nykyisin Tingatinga –tyyli on muuttunut paljon siitä, mitä se olisi alun alkaen. Edelleen Tingatinga -teoksissa käytetään paljon värejä, aiheina ovat usein eläin- ja ihmishahmot sekä rehevä kasvimaailma. Yläkerrasta Musti löytää myös kokoelman marionettinukkeja. Nuket on tehnyt malilainen Yaya Coulibaly, joka kuuluu vanhaan nukketeatteriharrastajien sukuun. Hän tutustui nukkejen maailmaan jo kymmenvuotiaana, aloitettuaan isänsä oppipoikana. Hän perusti oman nukketeatteriryhmänsä vuonna 1980. Coulibaly peri suuren määrän nukkeja suvultaan ja on täydentänyt myöhemmin kokoelmaansa itse tekemillään nukeilla. Coulibalyn perustaman nukketeatteriryhmän esitykset vaihtelevat tyyliltään suuresti, esitykset kertovat saduista ja legendoista, toisinaan myös historiasta ja nykypäivänkin elämästä. Näyttelyssä olevat nuket ovat pienimmästä päästä taiteilijan tuotantoa, Coulibalylla on myös suuria nukkeja, jotka esiintyjä voi pukea päälleen ja esittää vaikkapa tanssin nukkeasussaan.
Keskikerroksesta Musti löytää Sambo Bolyn erikoisen teoksen nimeltä Kirjasto. Erikoinen teos on jo valmistusmateriaalinsakin takia. Boly on ommellut yhteen miesten paidanhihoja, joista muodostuu kirjaston kirjojen selkämykset. Sambo Boly on itseoppinut taiteilija, joka alkoi piirtää jo hyvin nuorena koraanikoulussa. Hänellä on hyvin omaperäinen tapa tehdä teoksiaan. Hän kiinnittää puukehyksiin kangassuikaleita, joihin hän sitten maalaa vaikkapa erilaisia kasvoja.
Matkan varrella tielle osuu monia metalliveistoksia, niistä osa on syntynyt Mosambikin Kristillisen Neuvoston Arms into Art –hankkeen myötä. Vuonna 1992 päättyneen Mosambikin sisällissodan jälkeen neuvosto käynnisti hankkeen jonka tarkoituksena oli luovuttaa jokaiselle aseen luovuttaneelle maataloustyökalu vastineeksi. Tarkoituksena oli muuttaa kerätä aseet pois, etteivät ne enää aiheuttaisi lisää tuhoa. Projektin menestyksen innoittamana neuvosto kehitti hankeen, jonka myötä luovutetuista aseista alettiin tehdä taideteoksia. Adelino Serafim Maté on yksi taiteilijoista, jotka osallistuivat projektiin. Näyttelyssä on hänen muusikkoveistoksiaan, joissa jokaisessa materiaalina ovat olleet käytöstä poistetut aseet. Adelino Serafim Maté on kertonut että, tehdessään taidetta aseista yksi hänen lempiteemoistaan on musiikki. Taiteilija on muuttanut käytöstä poistetut aseet muusikkoveistoksiksi. Hän on kertonut halunneensa luoda toivoa paremmasta tulevaisuudesta muuttamalla sodan synkät laulut iloisemmaksi musiikiksi.
Mieke Bal Kun Musti on nuuskinut museon ylä- ja keskikerroksen, on jäljellä vielä pohjakerros. Mutta mitä ihmettä! Afrikkalaiset tunnelmat ovat tipotiessään, sillä alakerrasta löytyykin kokonainen olohuone. On sohva, pöytä, nojatuoleja, kaikkea mitä tavallisessa olohuoneessa voi olla. Televisioruuduissa näkyy naisia puhumassa jostakin. Musti on ymmällään, onko joku muuttanut asumaan museon alakertaan? Ei sentään, kyse on alankomaalaisen professorin Mieke Balin näyttelystä Going the Distance – Muuttoliikkeen estetiikka. Näyttely tarkastelee maastamuuttoa ja sen ympärille liittyviä asioita lähietäisyydeltä. Mustin ihmettelemä olohuone kuuluu teokseen nimeltä Mitään ei puutu, jossa näyttelyvieras voi istuutua sohvalle katselemaan televisioruutuja, joissa eri maista kotoisin olevat äidit puhuvat muualle muuttaneista lapsistaan, lapsenlapsistaan ja muista sukulaisista. Katsojasta tuntuu, kuin olisi tullut kylään noiden naisten luo. Näyttelyn toinen osa on yhdeksän videon kokonaisuus nimeltä Muuttoliikkeen tarinoita. Kokonaisuus tarkastelee muutoksia, joita kohdemaissa tapahtuu muuttoliikkeen myötä. Yksi videoista on nimeltään Veraksi kasvaminen, jossa katsoja voi seurata pienen Vera-tytön elämää Ranskassa, Kamerunissa ja Venäjällä. Samaan aikaa Veran vanhemmat kertovat perheen tilanteesta eri kulttuurien välissä.
|
| ||
|
| |||
| | |||
| | |||
|
|
